Vuoden viimeinen blogi-ilotulitus

Joulut on nyt vietelty (right…)  ja vuoden viimeisiä päiviä vietellään parasta aikaa. Kuka viettelee ketäkin ja mitenkin, mutta itse olen ainakin vietellyt aikaani oikein mielelläni rauhallisesti hiihdellen. Ja toisaalta olen myös saanut tehdyksi tuikitarpeellisia ja turhan vähiin jääneitä kovia tehotreenejä. Molemmat ovat kulkeneet pitkästä aikaa ihan sujuvasti ja ongelmitta. Pieni Rokuan-lomaseni 27-29.12 tarjosi ihania hämyisiä kaamoslenkkejä hyväkuntoisilla pitkillä laduilla, ja kuokkaakin sai hiottua hyvissä nousuissa. Jouduin myös löytämään itsestäni uusia rohkeuksia laskeskellessani Syvyyden Kaivoon (tjsp.) aivan hurjaa alamäkeä. “Laskeskelu” on ehkä vähän turhan leppoisa termi ihan tuhannen horkassa tönkköjaloin kolmesti läpi  huojumiseen pystysuorassa kaartuvassa laskussa! Aapuuva.

Seuraavat päivät kertoo taas paljon siitä, mihin tämä meisinkini on menossa. Uuden vuoden aloitan mahtavalla tehotreenillä (anakynnystä ja kisavauhtia, jihii!) Sankivaarassa ampumahiihtäen, ja lauantaina pääsen irti ihan kisassakin Hämeenlinnassa. Uusi vuosi vaihtuu siis odottelevaisissa merkeissä…

Muutenkin tässä vaiheessa pitää koittaa arvailla pikkuisen tulevaa; Mitäköhän seuraava vuosi oikein tuokaan tullessaan? Huomenna on kuitenkin suunnitelmissani suorittaa vielä vuoden viimeiset ale-kierrokset ja käydä leffassa katsomassa Blackout.  Ja pienenpieni juoksu+kuntopiiri.

Iloista vuodenvaihdetta ja onnekasta alkavaa vuotta! -Susanna

Uneton Seattlessa, vai mikä se oli

“Its times like these you learn to live again/ Its times like these you give and give again/ Its times like these you learn to love again /Its times like these, time and time again”

(Foo Fighters, Times Like These)

Ihminen tuppaa pitämään montaa asiaa itsestään selvänä. Kuten esimekiksi sitä, että jos treenaa hyvin niin kulkee, tai että öisin nukuttaa. Onneksi usemmiten näin onkin. Toisinaan vain vähän tökkii. Tai vähän enemmän… Mutta silloin alkaa arvostaa enemmän niitä kertoja kun kaikki sujuukin suunnitelmien mukaan!

Itse koitan nyt keräillä kaiken malttini ja keksiä keinoja saada hiihtovauhtini anti-kehitys mitä pikimmiten takaisin oikeille raiteille. Onneksi en ole asian kanssa yksin, ja mietinnässä on apuna monta viisasta päätä. Oma pää alkaakin olla jo vähän tyhjä, eikä vähiten eilisen lumihankihiihto-normaalimatkakisan seurauksena. Täällä tuntuisi tätä lunta sitten tulevankin kun kerran alkaa sataa! Hirveästi ei suosinut keli kyllä meitä loppupään lähtijöitä.

Onneksi jotain asioita on jo löytynytkin, mihin tarttumalla voin aloittaa uuden nousun kohti helmikuun mm-kisoja. Olisi aina paljon helpompaa kun olisi tiedossa selkeitä juttuja, joita tekemällä asiat alkaisivat pyöriä positiivisessa kierteessä eteenpäin. Onneksi tulee joululoma ja tammikuu, ja pääsee keskittymään treeneihin ja muutamaan terävään kisaan. Aikaakin on vielä ihan mukavasti.

Ai niin; Tuosta uudesta noususta tuli mieleen, että matkapäivällemme 22.12 on Etelä-Saksaan luvattu melkoista lumimyräkkää. Toivottavasti koneet saataisiin Munchenistä ajoissa ilmaan ja päästäisiin jouluksi kotiin!

Mutta ei tässä vielä kaikki: Huomenna ja ylihuomenna vielä pikakisa ja viesti. Jospa nyt allekirjoittanutkin pääsisi /päästettäisiin järjestäjien toimesta ajoissa vaihtoon niin ei tarttisi toisten odotella… Onneksi viimeksi ei hässäkässä mennyt sijoja kun edellä vaihtanut Puolankin joukkue koki saman kohtalon.

Mukavaa Joulunajan alkua! Koitetaan jaksaa olla vielä kiltisti muutama päivä.

-Susanna

Tyyylsääää….

Urheilijan elämä on pääasiallisesti odottelua. Ensin odotellaan että päästään perille kisapaikkaan, sitten odotellaan että päästään treenaamaan, naisilla kun on iltapäivävuoro mc-kisoissa. Treenin jälkeen venaillaan päivällisen alkua ja sitten vielä aina uutta ruokalajia pöytään (ruokailun kesto yht. n.1,5h). Nyt ollaankin jo siinä vaiheessa, että odotellaan jo huomista kisaa. Ja kunhan on lähdössä päässyt irti, niin voikin jo alkaa odotella, että milloinkahan sitä mahdollisesti pääsisi maaliin. Ja syömään. Ja nukkumaan. Ja treenaamaan. Ja sitten jossain vaiheessa tuleekin jo mieleen, että milloinkahan sitä oikein pääsee kotiin. Ja montako yötä on jouluun?

Nyt siis sijainti Itävalta ja Hochfilzen, ja kaikki on ihan mukavasti. Vähän jännityksellä odotan että tuleeko huomiseen pikakisaan paha liippakeli, kun kuitenkin pohkeeni/sääreni ovat edelleen pieni mysteeri. Ammunta tietysti myös hiukan jänskättää, osittain koska korkeutemme, n.1000m, alkaa jo tihentää hengitystä ja hankaloittaa hiukan ammuntaa. Pikamatkan ammunnan luonteeseen kuuluu melko nopea toiminta, ja hirveästi ei ole varaa jäädä osumia varmistelemaan. Ja muutenkin; harvoin ne nollat väkisin tikistämällä tuleekaan.

Siispä huomisesta alkaviin mc-startteihin toivotaan rentoa mutta kovaa hiihtoa, ja ehjää ammuntaa. Onneksi startteja on monta, ja kaikki ei aina ole yhden kisan varassa. Sunnuntaina hiihdetään kauden eka viesti! Kivaa!

Täällä jatkuu odottelu…:)

-Susanna