Itkisitkö onnesta, kysyy Leevi and the Leavings, jonka biisi on myös otsikon lainaus.
“Tässä on vähän sama idea kuin joulukuusen ulos viemisessä. Se on haikeata, mutta välttämätöntä. Se on kiva ja kaunis, kun se seisoo siinä, ja yölläkin se valaisee olohuonetta, kun käyt kusella, mutta jossain vaiheessa kelaat, että nyt on ****u maaliskuu. Mutta kyllä mä näkisin, että meillä oli vielä aika paljon neulasia jäljellä. Ja siksi nyt on oikea hetki lopettaa.”
-Teemu Brunila kommentoi The Crash-bändin lopettamista HS:n tuoreimmassa NYT-liitteessä.
Oma maaliskuuni koitti vuoden etuajassa. Alkuperäinen monen vuoden takainen suunnitelmani oli urheilla ensi kevääseen, ja siirtya sitten potilaiden pariin kliinisen vaiheen opintoihin kandiksi KYS:ille. Tarkoitukseni oli saada kandin kahden vuoden opinnot kasaan kolmessa vuodessa, ja tähänkin oli olemassa ihan toimiva suunnitelma.
Tänä keväänä löysin itseni melkein valmiina kandina, jolla on hirmuinen into potilastyön pariin ja vähemmän kova hinku kisaladuille. Kisoissa ei ole oikein mitään annettavaa, ja “vaahto suussa” hiihtäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä tai muistolta menneisyydestä. Muistan kyllä myös millaista on urheilla täydestä sydämestä ja mielettömällä draivilla tekemiseensä uskoen ja siitä nauttien. Been there, done that! 
Siitä on vain nyt jo pari vuotta aikaa…
Harrastin siis itsetutkiskelua ja koitin olla itselleni ennen kaikkea rehellinen. Sitten, pim, eräänä maanantaina, kahvikuppi kädessä, tiesin kristallinkirkkaasti mitä tehdä. En tiedä mistä nämä allekirjoittaneen joskus nopeatkin päätökset oikein tulevat, mutta luotan vaistoihini varmaankin aika rohkeasti. En näe oikein mitään ratkaisua, jolla minusta yhtäkkiä tulisi urheilija, joka ajattelee kuten urheilijan pitäisi ja on valmis huippu-urheilun vaatimaan elämään. En ole oikein koskaan elätellyt unelmaa elämästä urheilun huipulla tai edes täyspäiväisestä urheilemisesta. Nostan kyllä hattua kaikille jotka siitä nauttivat ja sitä intohimoisesti tekevät! Uskon myös maajoukkuevuosinani nähneeni, mitä on ammattimainen urheilu. Nyt olen oppinut myös, millaista siviilielämä voi parhaimmillaan olla. Valitsin jälkimmäisen, ja jäin tänään eläkkeelle.
Olo on melkoisen hojahtanut, mutta myös onnellinen ja luottavainen. Tänään hyvästelin ja kiittelin urheiluihmisiä SM-kisoissa Kuhmossa. Hiihdin myös kilpaa, kokonaista n. 4km, jonka aikana ehdin mm. ampua elämäni ensimmäisen ja viimeisen “jackpotin” eli kaikki ohi, pieneen kasaan tuulen puolelle kaikki laukaukset. Siitä toivuttuani (?) alkoivat sääreni oireilla jälleen(vrt. viime viikon kramppi Kontiolahdella ja elämäni ensimmäinen keskeytys) ja laskettelin viimeisestä kisastani urani toiseen ja viimeiseen keskeytykseen. Jotenkin legendaariset nämä viimeiset kaksi viikkoa, eikö totta?!? 
Jotenkin tuntuu että nyt omalta kohdaltani kaikki on koettu ja kortit käännetty. Yhtä aikaa tuntuu haikealta, ja monia ihmisiä tulee ikävä. Kuitenkin vuodatin päivän aikana myös onnen kyyneleitä heipatessani tärkeitä ihmisiä ja kiittäessäni kuluneista vuosista.
Sen sijaan siviilipuolella kaikki vaikuttaa kiehtovalta, uudelta ja ihanan haastavalta.
Ohessa muutama kuva kuluneiden vuosien hienoista hetkistä. 
KIITOS mukana olosta ja eläytymisestä urheilija-arkeeni! Välillä koko arki oli yhtä juhlaa. Nyt voisin sanoa samaa siviilielämästäni. Kesän vietän töissä, ehkä myös vaeltaen, golfaten (Ramsaun golfnäytöt ei tosin vakuuttaneet edes itseäni… Kts. kuva yllä ) ja elämästä nautiskellen. Syksyn aloitan sisätautien ja kirurgian ihmeiden ääressä.
Kaikkea kivaa teille ihanille urheilu- (ja muillekin!) -ihmisille, pidetään lippua korkealla!
-Susanna
Takana neljät nuorten ja kolmet aikuisten MM-kisat ja monta muutakin elämystä. Kaapissa on yleisen sarjan SM-kulta, hopea ja pronssi sekä junnumitaleita maastohiihdosta ja ampumahiihdosta. Nuorten MM-kisoista sijat 4. ja 8.
Ja elämä edessä! 
